• Rakata Banneri 1

 

Rakatan vuorovaikutuskouluttajat ottivat nimensä vanhasta tarinasta, jossa veneet rakattiin öisillä tuulastusretkillä yhteen rakkauspuulla. Näin kalastajat eivät eksyneet toisistaan pimeässä. Kouluttajina ja valmentajina meidän pyrkimyksemme on "rakata" työyhteisöissä ihmiset toimimaan yhdessä, jotta he voivat tuoda esiin kaiken osaamisensa kannustavassa ilmapiirissä.

 

RAKATA - Elina Stirkkinen, Sari Siikander, Tobias Zilliacus, Micke Rejström ja Kirsti Kuosmanen!

 

RAKATA:ssa uskomme oivalluksiin. Koulutuksessamme oivallukset syntyvät toiminnallisissa harjoituksissa, joissa tutustumme rakentavan
vuorovaikutuksen työkaluihin ja jotka jättävät vahvan muistijäljen.

Työtilanteessahan tavoitteena on saada focus olennaiseen, eli käsillä olevaan työhön tai asiaan niin, ettei persoonat tai ”toimimattomat kemiat”
pääse hankaloittamaan yhteistyötä. Rakentavassa vuorovaikutuksessa jokainen pääsee käyttämään omia vahvuuksiaan. Koulutuksissamme
käsitellään työyhteisön törmäyksiä ja muita askarruttavia teemoja, jotka hankaloittavat sujuvaa yhteistyötä. Tutkimme myös miten saamme
luotua hyväksyvän/ positiivisen ilmapiirin, jossa innostamme itseämme ja muita.Teemoja käsitellään helppojen harjoitteiden ja spontaanin
keskustelun avulla turvallisessa ilmapiirissä kokeneiden ammattilaisten ohjauksessa.


Kouluttajamme ovat ammattinäyttelijöitä, joten halutessanne näyttelijäntyömme on teidän käytettävissä kaikissa koulutusmuodoissa.
Esimerkkikohtauksien avulla johdatamme teidät havainnoimaan yhtälailla työyhteisöjenne voimavaratekijät kuin karikotkin.
Koulutamme, luennoimme, esiinnymme ja juonnamme yli 20 vuoden kokemuksella.
Asiakkaitamme ovat niin suomalaiset kuin kansainväliset yritykset.
Koulutuskielinä suomi, ruotsi ja englanti. 

Blogi

YSTÄVÄNI RICHARD. TOBIAS ZILLIACUS

Astun sisään rujoon tehdasrakennukseen. Käytävä on kostea ja kylmä. Rikkinäinen valoputki vilkkuu. Hissikään ei toimi joten kiipeän portaita kolmanteen kerrokseen. Ovi on huomaamaton, olenko oikeassa paikassa? Avaan oven ja astun eteiseen joka on täynnä ihmisiä. Kaikki istuvat hiljaa, keskittyneenä. Ilma on hapeton ja tunkkainen. Jatkan hieman epäröiden kohti seuraavaa, raollaan olevaa ovea jonka takaa kuulen puhetta. Ovenraosta näen pitkän, hieman kaljuuntuneen miehen Harley Davidson-paita päällään. Mies elehtii ja selittää kiihkeästi jotain. Katse on intensiivinen. Yhtäkkiä mies huomaa minut. Hän keskeyttää lauseensa, avaa oven ja astuu minun eteeni. Minä tiedän jo mitä seuraavaksi tapahtuu. Mies halaa minua. Ei mikään pikahalaus vaan kunnon rutistus. En björnkram.
"Mitä sinulle kuuluu?", mies kysyy.
Halaus on tehnyt tehtävänsä ja vastaan rehellisesti että hyvää kuuluu.
"Näytät upealta", mies jatkaa. Itsestäänselvästi, aidosti.

Kuka tämä mies on? Hän on Richard Holm, elokuvaohjaaja Ruotsista. Från Sverige.

Kaksikielisyyteni myötä olen etuoikeutetusti saanut tehdä elokuvia ja tv-sarjoja sekä Ruotsissa että Suomessa. Usein minulta kysytään miten työtapa eroaa maitten välillä. Monessa mielessä tekeminen on hyvin samanlaista. Vaikka Ruotsissa tehdään paljon enemmän väitän, että tekninen osaaminen on Suomessa samalla tasolla. Kun haluan löytää eron ruotsalaisten eduksi kerron Richardista.

Tapasimme ensimmäisen kerran 2011 Göteborgissa. Kuvattiin Johan Falk-elokuvia ja minä olin puolivahingossa suostunut tekemään roolin venäläisenä roistona. Vahingossa siksi että suostuessani en ymmärtänyt että kaikki minun dialogini olisi venäjäksi, kieli jota en osa sanaakaan. Ymmärrettyäni tämän soitin hädissäni Richardille ja kerroin väärinkäsityksestä. Richard vain nauroi ja sanoi että kyllä minä onnistuisin siinä. Hän siis luotti minuun alusta lähtien ja kommunikoi tämän luottamuksen minulle. Tästä sisuuntuneena tartuin härkää sarvista ja opettelin ulkoa kymmenen sivua dialogia venäjäksi.

Kuvauksia edeltävänä iltana saavuin hotelliin kun puhelimeni soi. Richard kysyi josko haluaisin keskustella roolista. Hänellä oli kymmenen tunnin työpäivä takana ja halusi tulla hotellin baariin tekemään roolianalyysia minun kanssani. Olin häkeltynyt, tällaiseen en ollut törmännyt ennen.

Onnistuin lopulta melko hyvin lähes mahdottomassa tehtävässä ja jotkut tiimiläiset luulivat minua oikeasti venäläiseksi. Tämä ei olisi onnistunut ilman Richardin tukea. Hän investoi aikaa ja luottamusta minuun ja minä palkitsi hänet vahvalla työpanoksella. Näin yksinkertaista se on.

Kuvauspaikalla Richard tekee sen mikä mielestäni on ohjaajan tärkein tehtävä. Hän luo ilmapiirin jossa on helppo olla ja jossa ihmiset uskaltavat olla luovia. Hän huomioi jokaisen ihmisen kuvauspaikalla. Lisäksi hän on itse lapsellisen innostunut omasta työstään ja työtovereistaan. Mutta tärkein kaikesta on tuo halaus. En björnkram.

Toki Suomessakin osataan halata. Jopa miehet keskenään, homoeroottisella latauksella tai ilman. Halaava ihminen tekee itsensä vaarattomaksi. Henkinen halaus toimii samalla tavalla. Toisen näkeminen, tunnistaminen, kehuminen.

Tunti myöhemmin seison rähjäisessä huoneessa ja tuijotan ruumista. Kohtaus on haastava. Tiedän kuitenkin pystyväni siihen. Minun ei tarvitse pohtia riittämättömyyttä tai kyseenalaistaa omaa osaamistani. Richardin ja koko ryhmän luottamuksen myötä voin keskittyä olennaiseen. Positiivisen ilmapiirin ansiosta uskallan sukeltaa myös tuskaan ja suruun. Kohtaus päättyy ohjaajan nauruun:
"Mahtavaa, ai että elokuvanteko on hauskaa!"

Ainakin sillä hetkellä olen täysin samaa mieltä hänen kanssaan.

Kuvaan tällä hetkellä Gåsmamman-nimistä sarjaa Richard Holmin kanssa. Kyseessä on mielenkiintoisen ja erilaisen rikossarjan kolmas tuotantokausi. Ensimmäinen kausi näytetään tällä hetkellä Suomessa Ava:lla nimellä Leijonanaaras.
 

Nykyajan nuoriso on todella mahtavaa. Elina Stirkkinen

Viime aikoina olen saanut työskennellä paljon nuorten ja lasten kanssa. Olen todella liikuttunut ja otettu siitä sydämen sivistyksestä, vuorovaikutuksen herkkyydestä, positiivisesta uteliaisuudesta ja innosta oppia uutta, jota nämä lapset viestivät jokainen oman persoonansa kautta. Tämä toimintatapa on näille lapsille ja nuorille on ihan luonnollinen ja normaali osa kaikkea tekemistä. Nyt puhun lapsista todella laajalla otannalla: alakoulun ihanat ja energiset lapsukaiset sekä yläkoulun fiksut ja syvälliset teinit, mukaan lukien erityisluokissa sinnikkäästi ahkeroivat huipputyypit.

En ole kohdannut juuri lainkaan ennakkoluuloja erilaisuutta tai uusia toimintatapoja kohtaan. Toimeen tartutaan innolla, keskitytään, kuunnellaan ja annetaan positiivista palautetta. Osataan myös vaatia omaa tilaa, kyseenalaistetaan ja keskustellaan.

Lehdet ovat täynnä juttuja siitä, miten niin moni asia pilaa nykyajan nuoret ja lapset. Vanhemmuus on hukassa, opettajat ovat uupuneita ja oppilaat agressiivisia kiusaajia sekä kiusattuja. Kaikki tuo on varmasti totta, enkä halua yhtään vähätellä niitä ongelmia, joita  medioissa käsitellään. Olen kuitenkin todella iloinen siitä, että suurin osa nuorista ja lapsista voi hyvin, tykkää käydä koulua ja haluaa toimia kaikkien kanssa miettimättä toimiiko kemiat vai ei. Suurin osa opettajista on huippuammattilaisia, jotka suhtautuvat työhönsä innolla ja haluavat toimia juuri lasten ja nuorten kanssa. Suurin osa vanhemmista kasvattavat lapsensa ihan hyvin, vastuullisesti ja osallistuvat lapsensa elämään vanhemmuus tallessa.

Käydessäni kouluttamassa vuorovaikutus ja yhteistyötaitoja eri yrityksissä olen välillä miettinyt, että meidän pitäisi oppia enemmän lapsiltamme. He eivät lähtökohtaisesti koe uhkana uusia ihmisiä, toimintatapoja tai muutoksia. Lapsille kaikki uusi on mahdollisuus kokea jotain kivaa, olla mukana porukoissa ja  seikkailussa. Lopputulos on yllätys, johon kaikki ovat päässeet vaikuttamaan ja näin myös sitoutumaan.

Meille on kasvamassa ihania ja taitavia vuorovaikuttujia monessa polvessa. Joskus voisi myös tästä aiheesta kirjoittaa yleisönosastoissa ja facebookissa.

Mieleen muistuu entisen  rivitaloyhteisöni silloinen uusi 4v asukas, joka astui joka aamu reippaasti pihalle.
Asetti kädet lanteille ja huusi: "Kavelit, kuka vaan!"


Terveisin Elina, joka myös etsii joka päivä kavereita, joiden kanssa pääsisi porukoihin.

Olin neljäntoista päivän ihmiskokeessa. Sari Siikander


Töissä laivalla nimeltä Viking Grace. Esittämässä laineilla UIT:n revyytä. 
Myrskynkin koin oksentamatta, hyttikuolemaa ei tullut. Tulikin jotain ihan muuta. Uusia ystäviä, ikävä ja haikeus, ilo ja riemu.
 

Miten ihmeessä meistä ventovieraista tuli yhteinen tiimi?
 

Pari päivää tätä mietittyäni olen tullut tulokseen, että asia oli lopulta hyvinkin yksinkertainen. Meillä oli yhteinen tahtotila- tahtotila onnistua. Sitä tukemassa maalaisjärki ja hyvät käytöstavat. Taustalla kunnioitus ja ajatus: minua ei ole ilman sinua.
 

Huomenta, päivää ja kiitos toistuvina pikkusanoina. 
Kysymykset: Miten teidän työnne kannalta olisi paras toimia? 
Onko huolia, suruja tai murheita?
 

Ongelmatilanteissa: Nopeat ratkaisukeskeiset päätökset, yhdessä keksittynä. Välittömästi toimeenpantuina. Pari kehua päivässä puolin ja toisin. Tämä kaikki tapahtui itsestään, koska meillä oli halu onnistua. Kummallakin osapuolella tahoillaan ja yhdessä.
 

Usein työyhteisöissä on yksi tai useampia yhteisiä vihollisia, kyllähän me mutku..
Negatiivisuuden taakse on helppo piiloutua. Piilottaa oma pelkuruutensa tai osaamattomuutensa. 

Positiivisuus vaatii rohkeutta, ammattiylpeyttä ja halua onnistua.
 

Kiitos Viking Gracen henkilökunta. Kiitos UIT, että sain kokea tämän ja olla osa yhteistä laivaperhettä.


Sari Siikander




 

RAKATA

Tarina kertoo, että aikoinaan kun tuulastettiin öisin, veneet rakattiin yhteen rakkauspuulla.
Myös meidän tavoite RAKATAssa on kouluttajina ja valmentajina "rakata" työyhteisöissä ihmiset toimimaan yhdessä, keskittymään olennaiseen ja kantamaan vastuunsa siitä mitä tuo työyhteisön ilmapiiriin.

Tästä on kyse - KATSO!